Milja Wilamo

Aina aamuisin… kun nousen aikaisin töihin, tykkään torkuttaa herätyskelloa niin kauan, kunnes on pakko nousta. Olenkin ottanut tavaksi, etten lähes koskaan syö aamupalaa kotona vaan työmatkan aikana.

En olisi uskonut … että selviäisin seuraavasta. Olin lähdössä toiseksi vuodeksi Kanadaan, kun äitini varasi minulle lennot päivää ennen matkan alkua. Välilasku oli Lontoossa, jossa minulle selvisi, että minulla olisi 1,5 tuntia aikaa saada matkatavarat edelliseltä lennolta ja matkustaa tunnin automatka Lontoon sisällä toiselle kentälle. Paniikissa etsin virkailijan mainitsemaa yhteiskuljetusbussia, jota ei koskaan löytynyt. Liityin loputtoman pitkään taksijonoon ja hetken odottelun jälkeen matkustin yksin tilataksin kyydissä kohti toista kenttää tuijottaen kelloa ja rukoillen, että ehtisin seuraavalle lennolle taksikuskin kaahatessa ja manatessa kiirettä ja ruuhkaa. Nipin napin ehdin heittämään matkatavarat hihnalle ja juoksemaan koneeseen. Sanotaanko, että siinä sai aika hyvät adrenaliinit, mutta jatkossa lentoliput varataan ajoissa ja kiinnitetään huomiota pienellä mainittuihin yksityiskohtiin.

Yksi ehdottomasti mieleenpainuvimmista kisamatkamuistoista on Puolan kisamatkan kuplahallitreeni. Kuplassa ei ollut lämmitettyjä pukuhuoneita tai wc-tiloja, joihin Suomessa ollaan totuttu. Siellä sitten istuttiin pakkasella hallin viereisen niityn laidalla rivissä toimittamassa tarpeita, kun parempia fasiliteetteja ei kerta kaikkiaan ollut. Ja eikun jäälle.