Luistelu-uran perässä Helsinkiin

Ville PenttinenBlogi

Niin kuin monet huippu-urheilijat, myös osa meistä Unikeista on muuttanut pois kotoaan unelmansa perässä. Päätimme haastatella Miraa, Tuulia, Kataa ja Maraa elämästään ”Hesassa”. Tämän viikon postauksessa fiiliksistään kertovat heistä vanhimmat Unikit, Mira ja Tuuli.

 

miran-kuva

Kuvassa pikku-Mira kotiseudullaan Kuopiossa. Mira on asunut Helsingissä 15 vuotiaasta asti.

MIRA
”Yksi pahimmista shokeista Helsingissä oli kyllä murre. Järkytyin että ihmiset oikeesti käyttää niin paljon slangisanoja ja parasta oli jos yritit ite puhua nii naurettiin vaa päin naamaa ku kuulosti hassulta.
Siitä on jo niin kauan ku oon muuttanu, mutta suurin ero arjessa oli se, että asuiki keskustassa ja pysty käymään kotona ennen treenejä (Kuopiossa asuttiin n 10km keskustasta, busseja ei hirveemmin kulkenu ja treenit saatto olla 10km keskustasta toiseen suuntaan). Arki alkoi myös vielä enemmän ja vahvemmin pyöriä urheilun ja luistelun ympärillä, koska menin PHYK:in urheilulukioon.
Sopeutuminen ylipäätään oli yllättävän helppoa, mutta tietysti on helppoa kun pystyy tutustumaan samanhenkisiin ihmisiin koulussa ja joukkueessa. Meitä alotti silloisesta joukkueesta (Mystikit) aika moni PHYK:issä niin oli paljon tukea ja turvaa.
Koti-ikävää on aina sillon tällön. Onneks on kesä- ja joululomat niin pääsee aina välillä sitäkin ikävää lievittämään. Siis kaikista eniten ikävöin luontoa ja omaa pihaa! Välillä myös sitä rauhallisuutta, vaikka ei mua nyt kyllä täältä Kalliosta sais pois.. ja tietysti iskää ja sen kokkailuja tulee välillä ikävä mutta sekin onneks vierailee ahkerasti Helsingissä.”

Mira Palsola

 

tuulin-kuva

Tuuli kotiseudullaan Turussa. Helsinkiin hän muutti 20 vuotiaana.

TUULI
”Suuri mutta positiivinen shokki Helsinkiin muuttaneelle oli erittäin toimiva julkinen liikenne ja se et joka nurkas on joku ruokakauppa. Myös se et kauppakeskuksissa oli sekä Prisma että Cittari järkytti ja varsinkin se et mun käyttämä ”joovai” aiheutti niin suurta ”paheksuntaa”.
Turussa olin aina menossa joka paikkaan ja vietin tosi paljon aikaa kavereiden kanssa, ku oli sekä joukkuekavereita että koulukavereita joita näki joka välis. Nyt kun ei opiskele niin ei oo Hesassa ku pari luistelun ulkopuolista kaveria, joten oon viettäny myös enemmän aikaa itekseni mikä on ollu välillä tosi rentouttavaa. Turussa oli tietty enemmän vapaa-aikaa eikä ollu nii fyysisesti rankkaa treenien puolesta ku sennuissa ni jakso viilettää millo missäki. (Eikä ollu myöskää poikaystävää joka olis vieny aikaa.)
Sopeutumiseen auttoi ihan hirveesti se että muutin kimppaan Ullan ja Kamillan (ex-Unikki) kanssa, sii oli helppo sisäistää uudet tavat ja ajatukset ja oli joku kenelt pystys kysyy kaikki tyhmätki kysymykset. Mut kyl sii aikansa kesti, eka kausi oli rankinta koska periaattees kaikki oli Turus paitsi Unikit, et varmaa vast tokan kauden alkaes oikeesti oli sopeutunu Hesa-elämään kun ei enää tullu ns. uusia juttuja ja poikaystäväkin muutti sit Hesaa.
Arki menee omalla painollaan, sillon ei ehi miettiä kotia kauheesti. Pahin ikävä iskee sillon kun on ollu käymässä kotona ja on aika lähtee takasi Hesaa. Siinä miettii kaikkee et miten haluis olla viel kauemmin kotona ja millonkohan tulee seuraavan kerran käymään. Eka päivä sen jälkeen on kovin koti-ikävä, sitte se menee ohi pikku hiljaa. Eniten Turusta ikävöin sitä tunnetta et ku kulkee vaiks keskustassa niin näkee tuttuja kasvoja ja tuntee kaikki paikat niin hyvin, tietää ravintolat ja kaupat ja oikotiet ja reitit ku omat taskunsa. Ja tietty jokirantaa ja perhettä ja ystäviä tulee välillä ikävä.”

Tuuli Mäkinen

Jaa somessa!